Colson Whitehead: Nickelin pojat
Eldwood Curtis ei ole paha poika, ei sinne päinkään, vaikka vanhemmat jättävät hänet mummon hoiviin ihan pienenä ja häipyvät omille teilleen. Mummon jämäkässä ohjauksessa Elwoodista kasvaa tunnollinen, tiedonhaluinen ja sinnikäs lukiolainen, joka haaveilee yliopisto-opinnoista.
Onni ei kuitenkaan ole myötä. Elwood liftaa autovarkaan kyytiin, poliisi pysäyttää auton, ja siitä alkaa Elwoodin elämä Nickelin kasvatuslaitoksessa.
1960-luvun Yhdysvaltojen etelävaltiolainen poikien kasvatuslaitos on pikemminkin vankila kuin koulu. Niin sanottu kasvatus on enimmäkseen raskasta työtä, olematonta kouluopetusta, huonoa ruokaa ja erittäin vakavaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota kohdistetaan niin valkoisiin kuin mustiinkin asukkaisiin, vaikkakin vähän eri tavalla. Mustien osa on kovempi kuin valkoisten.
Laitoksen alueella on kaksi hautausmaata, virallinen ja epävirallinen. Epäviralliselle päätyvät ne, joiden virallisesti kerrotaan karanneen. Valehtelu on helppoa, koska monilla pojilla ei ole ketään omaisia tietoja vaatimassa. Vuosikymmeniä myöhemmin arkeologian opiskelijat kaivavat nimettömiä ruumiita suonreunasta.
Elwood ihailee mustien kansalaisoikeustaistelun keulakuvaa Martin Luther Kingiä ja hänen väkivallattomuuden oppejaan. Elwood huomaa kyllä pian, että Nickelissä rotuerottelu ja rasismi ovat itsestäänselvyyksiä, eivätkä asenteet ole juuri muuttuneet sitten orjuuden aikojen. Uuden aikakauden oikeudenmukaisuuden vaatimukset eivät ole yltäneet Nickeliin asti. Mustan pojan ainoa keino säilyä hengissä on alistua ja olla mahdollisimman huomaamaton – ensimmäinen öinen pieksäminen pelätyssä Valkoisessa talossa opettaa sen.
Elwood ystävystyy Turnerin kanssa, joka on tottunut huolehtimaan itsestään ja osaa pysytellä kaukana hankaluuksista. Hän viheltelee ja laulelee Piparkakkupojan laulua: ..."minua ette kiinni saa"… Turnerin käsitys maailmasta ja ihmisistä on paljon synkempi kuin Elwoodin:
”Jos lait muuttuivatkin, niin eivät ihmiset eikä se, miten he toisiaan kohtelivat. Nickel oli rasistinen helvetti – luultavasti puolet koulun työntekijöistä sonnustautui viikonloppuisin Klaanin kaapuun – mutta Turnerin mielestä pahuus oli ihmisessä ihonväriä syvemmällä. Spencer oli paha. Spencer ja Griff ja kaikki vanhemmat, jotka eivät piitanneet Nickeliin joutuneista lapsistaan. Ihmiset olivat pahoja.” (s. 109)
Loppujen lopuksi Turner kuitenkin Elwoodin takia luopuu periaatteestaan pitää huolta vain omista asioistaan.
Nickelin kasvatuslaitosta ei ole koskaan ollut olemassa, kuten kirjailija loppusanoissaan kertoo, mutta kirjassa kuvattuja asioita tapahtui aikoinaan oikeasti ainakin yhdessä amerikkalaisessa koulukodissa.
