Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa
saatavana Kuopion kirjastossa
Keväällä huvipuisto herää talvihorroksesta. Kausityöntekijät tulevat taas, kuka innoissaan ensimmäiseen kesätyöpaikkaansa, kuka jo vähän tympääntyneenä monen kesän jälkeen.
Teemu on juuri täyttänyt kahdeksantoista ja tullut maalta asumaan isoon kaupunkiin ensimmäistä kertaa yksin. Uusi kesätyö jännittää. Kaikki ihmiset ovat vieraita ja huvipuisto kaikkine laitteineen näyttää kovin monimutkaiselta, mutta samalla se myös kiehtoo oudosti Teemun mieltä – eikä tunne ole yksipuolinen. Huvipuisto on myös huomannut Teemun. Teemu on huvipuistolle Yksi erityinen, sen sydämen valittu.
Teemu oppii tuntemaan työkavereitaan, joiden välillä tuntuu pyörivän varsinainen suhdekaruselli: Marianne ja Valtteri seurustelevat vakavasti, vai seurustelevatko? Miksi Valtteri ja Venla tuntuvat viihtyvän yhdessä vähän liiankin hyvin? Höpsö mutta herttainen Janita puhuu lakkaamatta poikaystävästään, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt. Elina on korviaan myöten ihastunut Telmaan, mutta ei saa sitä sanottua. Pikkutytöt notkuvat päiväkausia laitteilla, joita hoitaa komea pelimies Janne. Suulas Aleksi keskittyy puhumaan asiakkaat pyörryksiin, ja tekee siinä sivussa puiston parasta tulosta.
Teemukin ihastuu, salaa ja varovasti, mutta ei kuitenkaan niin salaa, etteikö huvipuisto sitä huomaisi. Huvipuisto on hyväntahtoinen, se tahtoo tehdä Yhden erityisen onnelliseksi, mutta petollisuutta se ei siedä. Eikä se myöskään siedä sitä, että Yhtä erityistä kohdellaan huonosti. Sen saa tuntea nahoissaan huoltomies, joka on Teemulle töykeä ja katselee liian pitkään väärää tyttöä.
Vähitellen huvipuiston kiintymys Teemua kohtaan yltyy ja herättää myös muita, melkein unohtuneita tunteita. Huvipuisto huomaa, miten yksinäinen se on pinnallaan kuhisevasta ihmispaljoudesta huolimatta ja miten hyväksikäytetty. Onnellista olisi perustaa perhe, saada jotakin ikiomaa.
Ja niin huvipuistossa katoaa kolmivuotias pikkulapsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti